The Dress.

Oijoijoi. Tässä siis EI pitänyt käydä näin, tai ainakaan en ollut suunnitellut mitään tämän tapaista.

Kukaan sukulainen ei varmasti usko tätä, kun otetaan huomioon, että minulla on Exel-taulukot näppäiltynä koneeseen ja pitopalvelut kilpailutettuna, kun häihin on vielä yli kaksi vuotta aikaa.

En kuitenkaan aikonut tehdä mitään konkreettisia hankintoja, ennen kuin on hääpaikka katsottuna ja häiden tarkka ajankohta sovittuna. Elämä olisi toisaalta tosi tylsää ja ikävää, jos koskaan ei tapahtuisi mitään suunnitelmista poikkeavaa.



Ja niinpä kävi niin, että Tampere - tulin, näin ja ostin sen puvun!



A-pu-va! Olen ehkä menettänyt loputkin harkitsevasta luonteestani, eikö tämä rajoittunutkaan vain minun ja miehen yhteiselämään?! :D





Hurja seikkailu Tampereella - Sinne ja takaisin kahdessatoista tunnissa

Olin lähdössä ihan keskenäni matkaan. Illalla vatsassa kihelmöi, kun perhoset siellä kutittelivat siivillään - mitä jos se puku onkin oikeasti hyvä? Entä millainen paikka Tampere on? Olen aikuisiällä tainnut käydä siellä huimat kaksi kertaa, ja niistäkin suurimman osan olen viettänyt joko sisätiloissa tai jonkun paikkakuntalaisen ohjattavana. Nyt olisi edessä hurjaakin hurjempi citysuunnistus vieraassa kaupungissa. Onneksi olin ymmärtänyt varata kunnolla aikaa lounaspaikan etsimiseen ja muuhun turistina pyörimiseen.

Aamulla vähän ennen yhdeksää, juuri kun olin lopettelemassa aamiaistani, sainkin soiton. Tuleva kaaso pääsisi sittenkin mukaani! Mutta kiire tuli, sillä bussin lähtöön oli vain 20 minuuttia aikaa, eikä kaasoparka ollut vielä edes pessyt hampaita. Onneksi hän kuitenkin ehti, ja matka saattoi alkaa! Kaksin on aina kauniimpaa!

... tosin olisi ehkä ollut viisasta tehdä vähän aikatauluselvityksiä, ennen kuin varasin bussilipun. Junalla kulkee puolessa siitä ajasta minkä bussilla. No, siinäpä sitten köröteltiin, ja hei, linja-autossa on tunnelmaa..!

Perillä löysimme mm. ihanan sushi-paikan Tampereen kauppahallista. Oli edullista ja ihan mielettömän hyvää! Vieläkin herahtaa vesi kielelle, kun edes ajattelen niitä lohi-nigireitä ja avocadosusheja. Oli niin tuoretta, etten muista missään muualla saaneeni näin hyvää. Se on jo jotakin, sillä me olemme tulevan kaason kanssa kiertäneet aika monta loistavaa sushipaikkaa.
Onneksi emme olleet kiireisiä, sillä muuten olisi voinut jäädä sushit mutustamatta. Paikka oli niin pikkuruinen...

Hyvää oli, namnam!!

Paikan nimi oli Umami.

Sitten olikin aika lähteä sovittamaan! Puvun koti ei sijainnut aivan keskustassa, joten suuntasimme sinne paikallisbussilla. Onneksi oikea paikka löytyi helposti, kumpikaan meistä matkalaisista ei ole tunnettu suunnistustaidoistaan, ellei sitten surullisen kuuluisa...

Ovella jännitti. Paljon aikaa ei kuitenkaan jäänyt murehtimiseen, kun meidät jo opastettiin puvun luo ja jätettiin rauhassa sovittelemaan. Olimme jo etukäteen sopineet, että kaaso hoitaa "vaikean asiakkaan" roolin, eli kyselee läpi käytöt, pesetykset, tutkii tahrat helmasta ja irronneet helmet koristeista ym. Näin minä voisin rauhassa keskittyä päättämään, että onko tämä nyt se The Dress.

Onneksi olimme sopineet näin. Puvun päälle saatuani todellisuus iski, enkä osannut ajatella enää mitään järkevää. Ainoat ajatukseni olivat tällaisia:

Olenko minä ihan oikeasti ostamassa omaa hääpukuani?

Puinko minä sen ihan oikeasti päälleni äsken? Onko tuo minä tuossa peilissä?

Voiko sen löytyminen käydä näin helposti?

Entä jos tässä onkin jotain pielessä?

Entä jos teen tyhmän valinnan?

ONKO TÄMÄ NYT SE?!

Puku oli minulle hiukan iso, mutta se istui silti ja pysyi päällä, vaikka hyppelin. Se oli juuri oikean pituinen minulle. Rakastuin sen helmaan. Ainoa murheeni oli, etten pystynyt kunnolla sovittamaan boleroa puvun kanssa, sillä se oli kerta kaikkiaan liian suuri, vaikkei kaventamista vaaditakaan kuin pari senttiä. Tärkeimmät osat olivat kuitenkin oikeilla paikoillaan - toisin sanoen rinnoille tehty muotoilu ei tule vaatimaan minkäänlaista muokkausta. Sivusaumoista vähän pois, ja se on siinä.

Muokkaus tehtäisi tietysti vasta sitten, kun häät olisivat lähempänä. Nyt puvussa oli kivasti kasvunvaraa. Eipä tarvitsisi tarkkailla turhaan, mitä suuhunsa pistää...

Lähikuvaa helman koristeompelusta

Rakastuin tyllihelmaan kirjailuineen. Rakastuin selän pieniin satiininappeihin. Rakastuin tiimalasiin, jonka muodon puku loihti esiin minusta. Rakastuin tukevuuteen ja helppoon helman pituuteen.

Ei asiaa kovin kauaa tarvinnut pohtia, kun teimme kaupat, ja lähdin kotia kohti kahteen pukupussiin ja Ikea-kassiin laskostettu, valkea tylliunelma mukanani :) Toki lähdin myös 300 euroa köyhempänä, mutta se oli mielestäni laadukkaasta hääpuvusta vain kohtuullinen summa rahaa.

Paluumatka oli epäonnisia sattumia täynnä, ja päivämme Tampereella venähti ikävän pitkäksi. Puku kuitenkin pysyi menossa mukana, ja käytimme aikaa viisaasti mm. syömällä pulled pork-hot dogit ja juomalla chai lattea kuppilassa nimelta New York.

Kotona olisi hirveästi tehnyt mieli hypistellä uutta ihanuutta, mutta eräs utelias vili sai minut nostamaan pukupussin vaatehuoneeseen. Eihän sulhanen saa nähdä pukua ennen häitä! Veikkaan kyllä, että hän näkee tänne laitetut kuvat, mutta se ilo sentään hänelle suotakoon.

Kuvat nappasin nyt, kun lopultakin ehdin jälleen hypistelemään tylliä ja helmipitsikirjailuja A:n poissa ollessa. Ihmeellistä, minulla on oma hääpuku! Ai että! Häät tuntuvat äkkiä paljon konkreettisemmalta asialta. 

Jotain käytettyä: check! Yksi iso asia pois to do -listalta, ja budjetti kiittää :)

"Sellainen, missä voi tanssia."

Budjetin säätämisen, kausityöpaikkojen hakemisen ynnä muun käytännöllisen hääsuunnittelun sijaan päätin, että nyt riittää työt hetkeksi, ja annoin itselleni luvan vähän haaveilla. Mistäpä muustakaan tuleva morsian haaveilisi niin kuin hääpuvusta! 

Itse asiassa olen etsiskellyt kuvia erilaisista hääpuvuista jo pitkän aikaa netistä niinä vähemmän kiireisinä hetkinä (tai hetkinä, jolloin pitäisi aloittaa siivoaminen, ruuanlaitto ym). Hääpukujen ihailu on kuulunut nettikäyttäytymiseeni suurin piirtein yläkoulusta asti, vaikken koskaan uskonutkaan itse pääseväni edes lähelle oman puvun ostotilannetta.

Netin lisäksi loin pilvilinnoille perustaa katsomalla Areenasta Satuhäät-jaksoja ja etsimällä vielä päälle vähän Hulluna häämekkoihin-sarjaa.

Huomaan, että osa morsiuspukuihanteistani on hitusen päässyt muuttumaan vuosien varrella.
Lapsena olin sitä mieltä, ettei ole hääpuku eikä mikään, jos ei siitä tule prinsessa mieleen. Käytännöllisyys tai se, voisiko mekossa ihan oikeasti tanssia, ei ollut silloin lainkaan tärkeää.

Kuva

Yläkoulu- ja ehkä vielä lukioiässäkin olin suuri korsettien ystävä. Kuvittelin myös, ettei kukaan itseään kunnioittava nuori morsian menisi olkaimellisessa puvussa naimisiin. Ihaninta, mitä netti saattoi tarjota, oli jokin suurin piirtein tämän näköinen:

Kuva

Sitten totesin, että hihat olisi oikeastaan ihan must. Olen itse leveäharteinen, ja näytän uimarilta olkaimettomassa puvussa. Se ei tietysti ole välttämättä huono asia, mutta... no, kun minä niin haluaisin näyttää sirolta ja elegantilta. Hihojen lisäksi mukaan tuli pitsi, ja samoin tykästyin kovasti ihoa myötäileviin malleihin, kuten tässä kuvassa näkyy.

Kuva

Mutta yksi tyyli on aina ollut ylitse muiden. Olen imenyt siitä vaikutteita parhaan osaamiseni (joka ei aina ole kovinkaan kummoinen) mukaan arkityyliini, ja myös hääpuvuissa olen aina pitänyt tämän aikakauden tyylistä. Kyseessä on 1950- ja 60-luku, eli ampiaisvyötärö ja leveät helmat.
Ehkä ihaninta 50-luvun tyylissä ovat mielestäni aina olleet kengät. Silloin sitä osattiin tehdä kauniita korkokenkiä ja audreyhepburnmaisia ballerinoja! Aikakauden tyyliin sopivissa hääpuvuissa parasta onkin se, että ne ovat usein ns. "tea lenght"- eli nilkkapituisia, jättäen ne ihanat kengät näkyviin. Vähän tähän tyyliin:

Kuva

Vaikka ajattelinkin käyttää suurimman osan hääpäivästäni korottomia kenkiä, niin vanha rakkaus korkoihin ei hevillä sammu. Sitä ei sammuta edes sijoiltaan menevä polvilumpio tai vaivaisenluu. Ja tällaisessa mekossa tämä minulle niin tärkeä osa pukeutumistani tulisi oikeasti näkyviin. Ah! <3

Aina voi haaveilla!

... Näin siis ajattelin, ja samalla siirryin Tori.fi-sivuille selaamaan, millaisia käytettyjä hääpukuja siellä olisi tarjolla. Haluan ehdottomasti käytetyn hääpuvun, eikä kyse ole vain rahasta. Tietysti myös hintaa katselin sillä silmällä, että budjettia pitäisi varmaan järkevöittää. Silti, tärkein syy on ekologinen. En halua mitään kertakäyttötavaraa, en myöskään hääpukua.

Ihan yhtäkkiä yksi ilmoitus vain pomppasi silmilleni, eikä päästänyt minua jatkamaan. Siinä se nyt oli. Ihana, uniikki, minun näköiseni puku, ehkä oikean kokoinen, ja oikeassa hintaluokassa.

Laitoin äkkiä varmistusviestiä siskolleni: voiko hääpuvun ihan oikeasti ostaa näin aikaisin? Mitä minä nyt teen? Häihin on aikaa vielä kaksi vuotta, eikä ole rahaa eikä mitään. Sisko vastasi, että tottakai voi, jos se tuntuu omalta. Ja niinhän se on: ei niitä omalta tuntuvia "The Dress"ejä kävele vastaan ihan joka päivä. Tässä en nyt lähde enempää avaamaan tätä pukua, ettei tuleva sulho saa mitään ennakkoja blogin kautta. Vinkkinä kuitenkin: siinä on helppo tanssia.

Niinpä tämä tuleva morsian suunnistaa pukusovitukseen! Iiiiiik! Jännittää, vatsassa lentelee perhosia, mutta samalla on jotenkin ihana olo: tästä se ihan oikeasti lähtee. Meidän häistä tulee todellista.

Tärkein korusi

Olen juuri matkalla iltapalalle ja nukkumaan hurjan viikonlopun univelkoja pois (olin talkoolaisena ensiapuhommissa koko lauantain, ja sunnuntaina tutustuin koko joukkoon A:n sukulaisia ja tuttuja rippijuhlissa). Tuli kuitenkin mieleen eräs huomio, jonka tein pari päivää sitten.

Olin torstai-illalla menossa ratsastamaan innosta hihkuen, sillä pääsen tallille hyvin harvoin ja vielä harvemmin sattuu peruutuspaikka tunnilla. Siinä valmistautuessani ja talvihanskoja käteen sovittaessani totesin, että olisi varmaan viisasta jättää sormus kotiin. Olisihan se kurjaa, jos rinkula pääsisi putoamaan kylmistä sormista hanskoja poistettaessa, ja päätyisi jonnekin hevoskarsinan turpeen sekaan. Kyseessä kun ei ole ihan tavallinen rinkula!

Oma kihlani on tosiaan valkokultaa, ja siinä on sisäkaiverrusten lisäksi päälle kaiverrettu kuvio. Olin jo tilannut siihen kaiverruksen, joka sai sormuksen näyttämään ihan Kalevala Korun Uskelan kapealta sormukselta. Olen suuri KalevalaKorun fani, ja lisäksi omiin pikku sormiini sopivat parhaiten sirot sormukset, kuten tämä uskelalainen. Olisi myös ollut jotenkin ihanaa kantaa muinaismallin mukaista sormusta, olenhan histofriikki, ja vieläpä läheltä Saloa, miehen kotipaikkaa! Päälle kaivertamalla tulos ei olisi ollut aivan yhtä puhtaan tyylikäs, mutta hinnasta poistui enemmän kuin puolet. Suurin piirtein tämän näköistä, 3 mm leveää kauneutta odotin siis hakevani kaupasta:

Kuva

Kävi kuitenkin toisin: kultaseppämme oli tehnyt virheen. Ymmärrän häntä kuitenkin hyvin, sillä miehen kihla oli vielä erikoisempi tapaus. Hän suunnitteli kuvion itse, ja lähetti tarkat piirustukset kultasepälle. Kai se seppä sitten oli mennyt ihan päästään pyörälle tai jotain, sillä kun saavuimme hakemaan valmiita sormuksia, ei meitä odottanutkaan yksi keltakultainen "letti / tuohisormus" ja yksi "uskelalainen" valkokultainen. Kullat menivät oikein, samoin sisäkaiverrukset, mutta molemmilla oli SAMA KAIVERRUS ULKOPINNASSA.

Voitte uskoa, että hetken aikaa harkitsin vakavasti kilareita, vastoin normaalia, rauhallista käytöstäni.

Toisen, pitemmän vilkaisun jälkeen olin kuitenkin varma, ettei riehuminen kultasepällä ollut hyvä ajatus. Letti oli vielä parempi kuin kuvittelemani uskelalaista muistuttava Kalevala-plagiaatti. Rakastuin siihen heti. Minusta oli ihana ja jotenkin valtavan sympaattinen ajatus, että minä (kuvataideopiskelija) saisin pitää (matemaatikko-) mieheni suunnittelemaa korua! Pisteenä iin päälle valkokultainen sormukseni hohteli valon taittuessa, kuin siinä olisi timantteja. Ja hintaa tuli tosiaan se 200 e. Ainoa mikä hiukan epäilyttää vielä on sormuksen koko, sillä se heiluu sormessani. En kuitenkaan ole ihan varma, onnistuisiko yhtään pienemmän sormuksen pujottaminen (melkoisen luisevan ja pullean) nivelen yli, ja toisaalta, tämä oli jo kaupan pienin koko. Nettikaupoissa ei edes myydä näin pieniä sormuksia. Ehkä tämä on siis vain totuttelukysymys...

Tällainen siitä sitten tuli! Olen myyty <3

Mutta takaisin tallitarinaan.
Haikein mielin otin sormuksen pois nimettömästä ja jätin sen odottamaan paluutani.

Niin kauan kun puuhaa riitti, en edes huomannut sormuksen puuttuvan sormestani. Itse asiassa unohdin kokonaan, että olin jättänyt korun kotiin. Kun sitten hevoset hoidettuani ja ratsastustunnin hölskyttyäni hipaisin tyhjää nimetöntä, kulki koko kropan läpi kylmä väristys:

MISSÄ SE ON?

Sormus ei ollut ollut poissa sormestani kertaakaan sen jälkeen, kun A oli sen siihen pujottanut, ja nyt huomasin tuntevani oloni jotenkin yksinäiseksi ilman sitä. Minun oli ikävä korua, ja vielä enemmän ihmistä, johon koru liittyi.
Ajoin kotiin niin nopeasti kuin nopeusrajoitukset suinkin sallivat, pesin äkkiä kädet ja pujotin sormuksen takaisin paikoilleen.


Erikoista, miten tärkeäksi yksi pieni esine voi muodostua näinkin nopeasti. Toivottavasti saan pitää tätä sormusta sormessani mahdollisimman pitkään.
Niin, ja ehkä vielä tässä jonakin päivänä saan pujottaa sen viereen toisen sormuksen. Ehkä siinä tällä kertaa on ihan oikeita kiviä, tai sitten Kalevala Korun leimat :)

Häämarssihämmennys

Jonkun mielestä olen ehkä vähän ajoissa näiden suunnitelmien kanssa, kun häihin on yli kaksi vuotta aikaa eikä säästössä ole sentin hyrrää ja ja ja...

En mahtanut taaskaan itselleni mitään! Jotenkin vain huomasin normaalien random-blogiseikkailujen ja netin maailmassa pyörimisen tuloksena, että olin päätynyt kuuntelemaan katkelmia häämarsseista täältä. Mendelssohnin häämarssin pärähtäessä mieskin havahtui omista puuhistaan ja tuli hämmästelemään tätä häiden alkusoittojen ihmeellistä maailmaa (tosin ensin sain kuulla hiukan siitä, kuinka hassua on kuunnella häämarsseja jo nyt...).

A:n mielipide oli, että juuri Mendelssohn ja toisaalta Wagner olivat perinteikkyydessään kivoja, ja toivat häät mieleen, toisin kuin joku mikä-sattuu-modernimusa. Omasta mielestäni nämä kaksi olivat kuitenkin hiukan turhan jykeviä. En keksi kuvaavampaa sanaa sille tunteelle, jonka ne minussa herättävät - vaikka toki minäkin näen mielessäni samalla hääparin marssimassa avioliittoa kohti. Kaipaisin ehkä jotakin vähän keveämpää. Kuten Prinsessa Ruususen häämarssia. Paitsi että sen alkusoitto on hassu :)

Oikeastaan lempparini tähän mennessä on Toivo Kuulan Häämarssi, vaikka tiedän, ettei se ole keveä. Se on oikeastaan vähän synkkä. Minulle se tuo jotenkin samanlaisia mielikuvia kuin Myrskyluodon Maija - näen Kuulan soidessa mielessäni merenrannan ja siellä seisovat puut ja kalliot, jotka kestävät, vaikka tuuli ja vuodenajat yrittävät riepottaa niitä päivästä ja vuodesta toiseen. Pidän tästä mielikuvasta kovasti.
Ehkä en silti niin kovasti, että tämä Kuula lopulta soisi meidän häissä.

Yhden ehdottoman EI:n olen myös löytänyt: Jesus bleibet meine Freude. Se on minulle enemmän kuoro- kuin hääkappale.

Minulla on myös toinen erikoinen (vai onko Kuula erikoinen mieltymys? Enpäs tiedäkään!) ajatus häämarssiksi. Se olisi hauska, se kuvaisi meitä, se olisi kaunis - ja se ei todellakaan löydy joka urkurin nuotistosta...
Vielä yksi vinkki. Se on pelimusiikkia.

Arvaatteko jo? Ette? Ei, ei ole Final Fantasy -sarjasta... vaan Zeldasta. Tiedättekö sen vihreähattuisen kaverin? Juu, se sarja. Paitsi että se vihreä kaveri on Link, ja Zelda on prinsessan nimi. Tämän asian A selitti minulle, kun ensimmäistä kertaa juttelimme netissä, ja sillä tiellähän tässä ollaan. Joka tapauksessa, sarjassa on paljon hienoa musiikkia, ja sieltä löytyy myös potentiaalisia marssiehdokkaita. Esimerkkinä vaikka tämä video (voitte hypätä heti noin puoleenväliin).

Tiedän kyllä, että kirkossa soitettavan musiikin pitäisi olla tilaisuuteen sopivaa. Olen kuitenkin pohtinut, mikä mahtaa tehdä mistään häämarssista kirkkoon sopivaa? Zeldassa ei ole ainakaan mitään erityisen huonoa kirkkoa ajatellen. Jäänee silti haaveeksi, koska kappale vaatisi kanttorilta ylimääräistä työtä.

Onkohan kenelläkään muulla yhtä hulluja ideoita?

Ei vielä messuilemaan

Ystävänpäivä oli tänä vuonna monella tavalla erityinen.

Olimme sopineet, että kihlauksesta tulee virallista tietoa 14.2. Suomeksi tämä tarkoitti siis sitä, että kihlautuminen päivitettiin molempien Facebook-profiiliin. Eihän se ole virallista ennen kuin se on somessa! Heh :)

Ystävänpäivänä olisi myös järjestetty Love Me Do-messut kotikaupungissani Turussa. Siinä olisi ollut minulle ja tulevalle kaasolle hyvä paikka aloittaa henkinen valmistautuminen yhteiseen ponnistukseen. Ikävä kyllä kaasoon iski jokin kevätflunssapöpö, eikä hänestä ollut edes puhujaksi messuja edeltävänä päivänä.

Ja siitä edeltävästä päivästä puheen ollen, vähän toisenlaista loistoa ja blingiä mahtui joka tapauksessa viikonloppuumme. Pikkusisko tanssi Wanhoja, ja oli niin häikäisevän kaunis että! Viimeisen valssin aikana pääsimme mekin A:n kanssa vähän kokeilemaan, että miten se valssi taipuu. Hienostihan se, olo tuntui turvalliselta oman kullan käsivarsilla. Menimme oikein jatkoille asti, ja ravintolassa oli ihan mielettömän hyvää ruokaa ja shampanja maistui! Kippistelimme tanssijalle ja uusille kihlasormuksille.

Harkitsin vielä meneväni messuilemaan yksin tai tulevan aviomiehen seurassa, mutta ikävä kyllä kohtalo puuttui peliin. Ystävänpäivä meni meillä suhatessa Turku-Pori -väliä, sillä isoäiti oli saanut sairauskohtauksen. Näyttää kuitenkin siltä, että selvittiin säikähdyksellä, ainakin pahimmasta. Siellä Porin sairaalan neurologian osastolla me sitten näyttelimme mummulle upouusia kihlasormuksia ja kehotimme lepäämään, kun kerrankin saa olla syömättä ja laittamatta ruokaa.

Kyllä täytyy myöntää, että vähän sydäntä kylmäsi. Olisi surullista, jos isoäiti ei pääsisikään häihini. Tottakai ymmärrän, ettei joillekin asioille voi mitään, mutta... no, sanotaan vaikka, että vaaka alkaa kallistua yhä vakaammin sen puoleen, että häämme pidetään vuonna 2017 (eikä siis vasta 2020).

Tämän viikonlopun jälkeen olen enemmän väsynyt kuin levännyt, mutta onneksi ei ole mikään pakko olla aina reipas. Itse en tätä viisautta aina tahdo muistaa, mutta onneksi kulta silloin huomaa ja muistuttaa.
Kyllä tämä tästä taas iloksi muuttuu. Mummukin voi kuulemma jo paljon paremmin.

Vieraslistan laatiminen

Kuva

Ajattelin, että häiden suunnittelu pitää aloittaa budjetista. Aika nopeasti huomasin kuitenkin, että ruoka tai yleisemmin pitopalvelu on suurin menoerä, ja sen hintaan taas vaikuttaa suoraan se, kuinka monta kaveria, sukulaista ja kaverin kissanhoitajaa kutsutaan.

Meinasi epätoivo iskeä jo ajatellessa asiaa. Monessa hääblogissa olen törmännyt siihen, ettei halutakaan isoja sukuhäitä, vaan kivalla kaveriporukalla juhliminen on juuri sitä, mitä tuleva morsian ja sulhanen tärkeältä päivältään odottavat. Ikävä kyllä (tai no, ikävää se on lähinnä budjetin kannalta) minulla on suuri suku, josta tykkään ihan kauheesti! Lisäksi rakastan isoja juhlia, joissa tanssitaan ja syödään hyvin.

Joku saattaa tästä huomata, että meillä on aika perinteiset häät mielessä :D

No, joka tapauksessa oli sitten pakko ottaa härkää sarvista. Ryhdyimme luomaan unelmien vieraslistaa ajatuksella "jos ei olisi rahasta kiinni". Odottelin vierasmäärän kohoavan jonnekin 200 hengen tienoille, mutta vaimensin systemaattisesti sisälläni asuvan rahastressipeikon ja annoin unelmoinnille vallan. Ja kyllähän niitä nimiä sitten tulikin!

Lopulta emme keksineet sulhon kanssa enää yhtään nimeä, joka puuttuisi listalta. Huojennukseni oli suuri, kun laskin listamme yhteen. 140! Vain 140, jos yhtään ketään ei tarvitsisi jättää pois! Se tarkoittaisi käytännössä sitä, että pienellä karsinnalla saisimme kuin saisimmekin hääkansan rajoitettua noin sataan henkilöön. Budjetti hymisee tyytyväisyydestä <3

HUUH, yksi murhe vähemmän!

Tein jo alustavan bubjettilaskelman 140:lle hengelle, mutta se ylitti noin tonnilla toivomani kipurajan :O
Tämänhetkinen toivebudjetti on siis 5000 euroa maksimissaan, ja laskelmieni mukaan hyvin säästeliäästi tehty 140 hengen juhlabudjetti oli noin 6200 euroa. Pakko siis ryhtyä karsimishommiin! Budjetista aion olla täällä hyvinkin avoin, koska itse olen yrittänyt löytää hääblogeista juuri lisää tietoa kustannuksista. Jotain olen löytänyt, jotain en. Ehkä joku kaltaiseni löytää joskus vielä tämän blogin ja saa vinkkejä... toivottavasti... Joka tapauksessa, budjetti ilmestyy omaan välilehteensä, kunhan kerkiän vähän askartelemaan!

Muuten. Huomasin hämmentävän seikan vieraslistastani: noin 80 hengestä vain kymmenkunta oli kavereita, loput sukua! Oho! Onko muilla ollut samanlaista sukulaisinvaasiota havaittavissa, vai onko ollut ihan päinvastainen tilanne? Entä onko sukulaiset jätetty tarkoituksella pois?

Ei tänään muuta!

Blogi - kui?

Omia häitään voisi suunnitella monella tavalla - muistikirjaan, kansioon tai ihan oman pään sisällä. Miksi minä sitten ryhdyin blogistiksi ja päätin kuuluttaa koko hääsuunnitteluprosessin ruusuineen ja risuineen maailmalle?

Ensimmäinen syy on se, että olen kirjoittanut blogia ennenkin. Uuden aiheen saatuani tuntui luontevalta aloittaa myös uutta blogia. En ole kyllä koskaan tavoitellut suurta yleisöä kirjoituksillani. Sen sijaan olen siirtänyt päiväkirjamerkinnät nettiin silloin, kun niistä olisi voinut olla jotakin hyötyä jollekulle muullekin. Aiemmat blogini kertovatkin kuvataidekasvatuksesta ja saaristotilan kunnostamisesta (tämä jälkimmäinen etenee rauhallista tahtia edelleen).

Toinen syy blogiin on se, ettei blogia voi unohtaa kotiin. Se ei myöskään katoa tai jää vahingossa Helsingin-junaan, kun itse poistun kyydistä. Siihen saa kirjoitettua missä vaan, jos sattuu olemaan internet-yhteys, sähköä ja kone. Kätevää, jos on sellainen lahopää laukunvaihtaja kuin minä.

Tietysti blogin hyviin puoliin kuuluu myös se, että kuvien lisääminen on helppoa. Jos tekisin hääkansion, joutuisin tulostamaan kaikki lempikuvani. Nyt voin vain - tekijänoikeuksien sallimissa rajoissa - lisätä ne osaksi tekstiä. Hyvä niin, koska värimuste maksaa maltaita!
(...ja kaikesta tästä huolimatta tulen silti todennäköisesti keräämään myös jonkinlaisen paperiversion ideakuvakansiosta. Koska kuvat on vaan niin kivoja, ja paperia on kiva hypistellä.)

Viimeinen syy, jota en haluaisi tunnustaa, mutta pakko kai on - olisi se nyt jotenkin hirveän ihanaa, jos blogin kautta saisi muiden samassa tilanteessa olevien tukea ja yleensäkin lukijoiden kommentteja siitä, miten tämä juttu näyttää edistyvän. Esimerkiksi tähän kirjoitukseen olisi kiva saada kaikenlaisten bloginpitäjien kommentteja siitä, tuntuvatko syyt tutulta  - tai vaihtoehtoisesti lukijoiden kommentteja siitä, mikseivät he ikinä laittaisi blogia nettiin.

Viimeisen jälkeinen syy blogin pitämiseen on, että minä niiiiiin pidän kirjoittamisesta!