maanantai 23. helmikuuta 2015

Tärkein korusi

Olen juuri matkalla iltapalalle ja nukkumaan hurjan viikonlopun univelkoja pois (olin talkoolaisena ensiapuhommissa koko lauantain, ja sunnuntaina tutustuin koko joukkoon A:n sukulaisia ja tuttuja rippijuhlissa). Tuli kuitenkin mieleen eräs huomio, jonka tein pari päivää sitten.

Olin torstai-illalla menossa ratsastamaan innosta hihkuen, sillä pääsen tallille hyvin harvoin ja vielä harvemmin sattuu peruutuspaikka tunnilla. Siinä valmistautuessani ja talvihanskoja käteen sovittaessani totesin, että olisi varmaan viisasta jättää sormus kotiin. Olisihan se kurjaa, jos rinkula pääsisi putoamaan kylmistä sormista hanskoja poistettaessa, ja päätyisi jonnekin hevoskarsinan turpeen sekaan. Kyseessä kun ei ole ihan tavallinen rinkula!

Oma kihlani on tosiaan valkokultaa, ja siinä on sisäkaiverrusten lisäksi päälle kaiverrettu kuvio. Olin jo tilannut siihen kaiverruksen, joka sai sormuksen näyttämään ihan Kalevala Korun Uskelan kapealta sormukselta. Olen suuri KalevalaKorun fani, ja lisäksi omiin pikku sormiini sopivat parhaiten sirot sormukset, kuten tämä uskelalainen. Olisi myös ollut jotenkin ihanaa kantaa muinaismallin mukaista sormusta, olenhan histofriikki, ja vieläpä läheltä Saloa, miehen kotipaikkaa! Päälle kaivertamalla tulos ei olisi ollut aivan yhtä puhtaan tyylikäs, mutta hinnasta poistui enemmän kuin puolet. Suurin piirtein tämän näköistä, 3 mm leveää kauneutta odotin siis hakevani kaupasta:

Kuva



Kävi kuitenkin toisin: kultaseppämme oli tehnyt virheen. Ymmärrän häntä kuitenkin hyvin, sillä miehen kihla oli vielä erikoisempi tapaus. Hän suunnitteli kuvion itse, ja lähetti tarkat piirustukset kultasepälle. Kai se seppä sitten oli mennyt ihan päästään pyörälle tai jotain, sillä kun saavuimme hakemaan valmiita sormuksia, ei meitä odottanutkaan yksi keltakultainen "letti / tuohisormus" ja yksi "uskelalainen" valkokultainen. Kullat menivät oikein, samoin sisäkaiverrukset, mutta molemmilla oli SAMA KAIVERRUS ULKOPINNASSA.

Voitte uskoa, että hetken aikaa harkitsin vakavasti kilareita, vastoin normaalia, rauhallista käytöstäni.

Toisen, pitemmän vilkaisun jälkeen olin kuitenkin varma, ettei riehuminen kultasepällä ollut hyvä ajatus. Letti oli vielä parempi kuin kuvittelemani uskelalaista muistuttava Kalevala-plagiaatti. Rakastuin siihen heti. Minusta oli ihana ja jotenkin valtavan sympaattinen ajatus, että minä (kuvataideopiskelija) saisin pitää (matemaatikko-) mieheni suunnittelemaa korua! Pisteenä iin päälle valkokultainen sormukseni hohteli valon taittuessa, kuin siinä olisi timantteja. Ja hintaa tuli tosiaan se 200 e. Ainoa mikä hiukan epäilyttää vielä on sormuksen koko, sillä se heiluu sormessani. En kuitenkaan ole ihan varma, onnistuisiko yhtään pienemmän sormuksen pujottaminen (melkoisen luisevan ja pullean) nivelen yli, ja toisaalta, tämä oli jo kaupan pienin koko. Nettikaupoissa ei edes myydä näin pieniä sormuksia. Ehkä tämä on siis vain totuttelukysymys...


Tällainen siitä sitten tuli! Olen myyty <3


Mutta takaisin tallitarinaan.
Haikein mielin otin sormuksen pois nimettömästä ja jätin sen odottamaan paluutani.

Niin kauan kun puuhaa riitti, en edes huomannut sormuksen puuttuvan sormestani. Itse asiassa unohdin kokonaan, että olin jättänyt korun kotiin. Kun sitten hevoset hoidettuani ja ratsastustunnin hölskyttyäni hipaisin tyhjää nimetöntä, kulki koko kropan läpi kylmä väristys:

MISSÄ SE ON?

Sormus ei ollut ollut poissa sormestani kertaakaan sen jälkeen, kun A oli sen siihen pujottanut, ja nyt huomasin tuntevani oloni jotenkin yksinäiseksi ilman sitä. Minun oli ikävä korua, ja vielä enemmän ihmistä, johon koru liittyi.
Ajoin kotiin niin nopeasti kuin nopeusrajoitukset suinkin sallivat, pesin äkkiä kädet ja pujotin sormuksen takaisin paikoilleen.


Erikoista, miten tärkeäksi yksi pieni esine voi muodostua näinkin nopeasti. Toivottavasti saan pitää tätä sormusta sormessani mahdollisimman pitkään.
Niin, ja ehkä vielä tässä jonakin päivänä saan pujottaa sen viereen toisen sormuksen. Ehkä siinä tällä kertaa on ihan oikeita kiviä, tai sitten Kalevala Korun leimat :)


perjantai 20. helmikuuta 2015

Häämarssihämmennys

Jonkun mielestä olen ehkä vähän ajoissa näiden suunnitelmien kanssa, kun häihin on yli kaksi vuotta aikaa eikä säästössä ole sentin hyrrää ja ja ja...

En mahtanut taaskaan itselleni mitään! Jotenkin vain huomasin normaalien random-blogiseikkailujen ja netin maailmassa pyörimisen tuloksena, että olin päätynyt kuuntelemaan katkelmia häämarsseista täältä. Mendelssohnin häämarssin pärähtäessä mieskin havahtui omista puuhistaan ja tuli hämmästelemään tätä häiden alkusoittojen ihmeellistä maailmaa (tosin ensin sain kuulla hiukan siitä, kuinka hassua on kuunnella häämarsseja jo nyt...).

A:n mielipide oli, että juuri Mendelssohn ja toisaalta Wagner olivat perinteikkyydessään kivoja, ja toivat häät mieleen, toisin kuin joku mikä-sattuu-modernimusa. Omasta mielestäni nämä kaksi olivat kuitenkin hiukan turhan jykeviä. En keksi kuvaavampaa sanaa sille tunteelle, jonka ne minussa herättävät - vaikka toki minäkin näen mielessäni samalla hääparin marssimassa avioliittoa kohti. Kaipaisin ehkä jotakin vähän keveämpää. Kuten Prinsessa Ruususen häämarssia. Paitsi että sen alkusoitto on hassu :)

Oikeastaan lempparini tähän mennessä on Toivo Kuulan Häämarssi, vaikka tiedän, ettei se ole keveä. Se on oikeastaan vähän synkkä. Minulle se tuo jotenkin samanlaisia mielikuvia kuin Myrskyluodon Maija - näen Kuulan soidessa mielessäni merenrannan ja siellä seisovat puut ja kalliot, jotka kestävät, vaikka tuuli ja vuodenajat yrittävät riepottaa niitä päivästä ja vuodesta toiseen. Pidän tästä mielikuvasta kovasti.
Ehkä en silti niin kovasti, että tämä Kuula lopulta soisi meidän häissä.

Yhden ehdottoman EI:n olen myös löytänyt: Jesus bleibet meine Freude. Se on minulle enemmän kuoro- kuin hääkappale.

Minulla on myös toinen erikoinen (vai onko Kuula erikoinen mieltymys? Enpäs tiedäkään!) ajatus häämarssiksi. Se olisi hauska, se kuvaisi meitä, se olisi kaunis - ja se ei todellakaan löydy joka urkurin nuotistosta...
Vielä yksi vinkki. Se on pelimusiikkia.

Arvaatteko jo? Ette? Ei, ei ole Final Fantasy -sarjasta... vaan Zeldasta. Tiedättekö sen vihreähattuisen kaverin? Juu, se sarja. Paitsi että se vihreä kaveri on Link, ja Zelda on prinsessan nimi. Tämän asian A selitti minulle, kun ensimmäistä kertaa juttelimme netissä, ja sillä tiellähän tässä ollaan. Joka tapauksessa, sarjassa on paljon hienoa musiikkia, ja sieltä löytyy myös potentiaalisia marssiehdokkaita. Esimerkkinä vaikka tämä video (voitte hypätä heti noin puoleenväliin).

Tiedän kyllä, että kirkossa soitettavan musiikin pitäisi olla tilaisuuteen sopivaa. Olen kuitenkin pohtinut, mikä mahtaa tehdä mistään häämarssista kirkkoon sopivaa? Zeldassa ei ole ainakaan mitään erityisen huonoa kirkkoa ajatellen. Jäänee silti haaveeksi, koska kappale vaatisi kanttorilta ylimääräistä työtä.

Onkohan kenelläkään muulla yhtä hulluja ideoita?



sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Ei vielä messuilemaan



Ystävänpäivä oli tänä vuonna monella tavalla erityinen.

Olimme sopineet, että kihlauksesta tulee virallista tietoa 14.2. Suomeksi tämä tarkoitti siis sitä, että kihlautuminen päivitettiin molempien Facebook-profiiliin. Eihän se ole virallista ennen kuin se on somessa! Heh :)

Ystävänpäivänä olisi myös järjestetty Love Me Do-messut kotikaupungissani Turussa. Siinä olisi ollut minulle ja tulevalle kaasolle hyvä paikka aloittaa henkinen valmistautuminen yhteiseen ponnistukseen. Ikävä kyllä kaasoon iski jokin kevätflunssapöpö, eikä hänestä ollut edes puhujaksi messuja edeltävänä päivänä.

Ja siitä edeltävästä päivästä puheen ollen, vähän toisenlaista loistoa ja blingiä mahtui joka tapauksessa viikonloppuumme. Pikkusisko tanssi Wanhoja, ja oli niin häikäisevän kaunis että! Viimeisen valssin aikana pääsimme mekin A:n kanssa vähän kokeilemaan, että miten se valssi taipuu. Hienostihan se, olo tuntui turvalliselta oman kullan käsivarsilla. Menimme oikein jatkoille asti, ja ravintolassa oli ihan mielettömän hyvää ruokaa ja shampanja maistui! Kippistelimme tanssijalle ja uusille kihlasormuksille.

Harkitsin vielä meneväni messuilemaan yksin tai tulevan aviomiehen seurassa, mutta ikävä kyllä kohtalo puuttui peliin. Ystävänpäivä meni meillä suhatessa Turku-Pori -väliä, sillä isoäiti oli saanut sairauskohtauksen. Näyttää kuitenkin siltä, että selvittiin säikähdyksellä, ainakin pahimmasta. Siellä Porin sairaalan neurologian osastolla me sitten näyttelimme mummulle upouusia kihlasormuksia ja kehotimme lepäämään, kun kerrankin saa olla syömättä ja laittamatta ruokaa.

Kyllä täytyy myöntää, että vähän sydäntä kylmäsi. Olisi surullista, jos isoäiti ei pääsisikään häihini. Tottakai ymmärrän, ettei joillekin asioille voi mitään, mutta... no, sanotaan vaikka, että vaaka alkaa kallistua yhä vakaammin sen puoleen, että häämme pidetään vuonna 2017 (eikä siis vasta 2020).

Tämän viikonlopun jälkeen olen enemmän väsynyt kuin levännyt, mutta onneksi ei ole mikään pakko olla aina reipas. Itse en tätä viisautta aina tahdo muistaa, mutta onneksi kulta silloin huomaa ja muistuttaa.
Kyllä tämä tästä taas iloksi muuttuu. Mummukin voi kuulemma jo paljon paremmin.


keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Vieraslistan laatiminen

Kuva
Ajattelin, että häiden suunnittelu pitää aloittaa budjetista. Aika nopeasti huomasin kuitenkin, että ruoka tai yleisemmin pitopalvelu on suurin menoerä, ja sen hintaan taas vaikuttaa suoraan se, kuinka monta kaveria, sukulaista ja kaverin kissanhoitajaa kutsutaan.

Meinasi epätoivo iskeä jo ajatellessa asiaa. Monessa hääblogissa olen törmännyt siihen, ettei halutakaan isoja sukuhäitä, vaan kivalla kaveriporukalla juhliminen on juuri sitä, mitä tuleva morsian ja sulhanen tärkeältä päivältään odottavat. Ikävä kyllä (tai no, ikävää se on lähinnä budjetin kannalta) minulla on suuri suku, josta tykkään ihan kauheesti! Lisäksi rakastan isoja juhlia, joissa tanssitaan ja syödään hyvin.

Joku saattaa tästä huomata, että meillä on aika perinteiset häät mielessä :D

No, joka tapauksessa oli sitten pakko ottaa härkää sarvista. Ryhdyimme luomaan unelmien vieraslistaa ajatuksella "jos ei olisi rahasta kiinni". Odottelin vierasmäärän kohoavan jonnekin 200 hengen tienoille, mutta vaimensin systemaattisesti sisälläni asuvan rahastressipeikon ja annoin unelmoinnille vallan. Ja kyllähän niitä nimiä sitten tulikin!

Lopulta emme keksineet sulhon kanssa enää yhtään nimeä, joka puuttuisi listalta. Huojennukseni oli suuri, kun laskin listamme yhteen. 140! Vain 140, jos yhtään ketään ei tarvitsisi jättää pois! Se tarkoittaisi käytännössä sitä, että pienellä karsinnalla saisimme kuin saisimmekin hääkansan rajoitettua noin sataan henkilöön. Budjetti hymisee tyytyväisyydestä <3

HUUH, yksi murhe vähemmän!

Tein jo alustavan bubjettilaskelman 140:lle hengelle, mutta se ylitti noin tonnilla toivomani kipurajan :O
Tämänhetkinen toivebudjetti on siis 5000 euroa maksimissaan, ja laskelmieni mukaan hyvin säästeliäästi tehty 140 hengen juhlabudjetti oli noin 6200 euroa. Pakko siis ryhtyä karsimishommiin! Budjetista aion olla täällä hyvinkin avoin, koska itse olen yrittänyt löytää hääblogeista juuri lisää tietoa kustannuksista. Jotain olen löytänyt, jotain en. Ehkä joku kaltaiseni löytää joskus vielä tämän blogin ja saa vinkkejä... toivottavasti... Joka tapauksessa, budjetti ilmestyy omaan välilehteensä, kunhan kerkiän vähän askartelemaan!

Muuten. Huomasin hämmentävän seikan vieraslistastani: noin 80 hengestä vain kymmenkunta oli kavereita, loput sukua! Oho! Onko muilla ollut samanlaista sukulaisinvaasiota havaittavissa, vai onko ollut ihan päinvastainen tilanne? Entä onko sukulaiset jätetty tarkoituksella pois?

Ei tänään muuta!

tiistai 10. helmikuuta 2015

Blogi - kui?

Omia häitään voisi suunnitella monella tavalla - muistikirjaan, kansioon tai ihan oman pään sisällä. Miksi minä sitten ryhdyin blogistiksi ja päätin kuuluttaa koko hääsuunnitteluprosessin ruusuineen ja risuineen maailmalle?

Ensimmäinen syy on se, että olen kirjoittanut blogia ennenkin. Uuden aiheen saatuani tuntui luontevalta aloittaa myös uutta blogia. En ole kyllä koskaan tavoitellut suurta yleisöä kirjoituksillani. Sen sijaan olen siirtänyt päiväkirjamerkinnät nettiin silloin, kun niistä olisi voinut olla jotakin hyötyä jollekulle muullekin. Aiemmat blogini kertovatkin kuvataidekasvatuksesta ja saaristotilan kunnostamisesta (tämä jälkimmäinen etenee rauhallista tahtia edelleen).

Toinen syy blogiin on se, ettei blogia voi unohtaa kotiin. Se ei myöskään katoa tai jää vahingossa Helsingin-junaan, kun itse poistun kyydistä. Siihen saa kirjoitettua missä vaan, jos sattuu olemaan internet-yhteys, sähköä ja kone. Kätevää, jos on sellainen lahopää laukunvaihtaja kuin minä.

Tietysti blogin hyviin puoliin kuuluu myös se, että kuvien lisääminen on helppoa. Jos tekisin hääkansion, joutuisin tulostamaan kaikki lempikuvani. Nyt voin vain - tekijänoikeuksien sallimissa rajoissa - lisätä ne osaksi tekstiä. Hyvä niin, koska värimuste maksaa maltaita!
(...ja kaikesta tästä huolimatta tulen silti todennäköisesti keräämään myös jonkinlaisen paperiversion ideakuvakansiosta. Koska kuvat on vaan niin kivoja, ja paperia on kiva hypistellä.)

Viimeinen syy, jota en haluaisi tunnustaa, mutta pakko kai on - olisi se nyt jotenkin hirveän ihanaa, jos blogin kautta saisi muiden samassa tilanteessa olevien tukea ja yleensäkin lukijoiden kommentteja siitä, miten tämä juttu näyttää edistyvän. Esimerkiksi tähän kirjoitukseen olisi kiva saada kaikenlaisten bloginpitäjien kommentteja siitä, tuntuvatko syyt tutulta  - tai vaihtoehtoisesti lukijoiden kommentteja siitä, mikseivät he ikinä laittaisi blogia nettiin.

Viimeisen jälkeinen syy blogin pitämiseen on, että minä niiiiiin pidän kirjoittamisesta!


maanantai 9. helmikuuta 2015

Tervetuliaissanat

Hei, ja tervetuloa lukemaan hääblogiani.

En itsekään oikein ymmärrä, että kirjoitin nuo sanat juuri äsken tuohon. Siis minä. Tuleva vanhapiika, jonka piti päätyä asumaan mummonmökkiin yksin lemmikkiensä kanssa, unohtamaan suurimmat haaveensa ja keskittymään elämän pieniin iloihin kuten suklaan syömiseen. Elämä ei todella mene aina niin kuin ennalta kuvittelemme, ja tällä kertaa ihan hyvä niin!
Vanhanpiian (varmasti sinänsä jännittävän ja vaiherikkaan) elämän sijaan minua näyttää odottavan tulevaisuus, josta en uskaltanut pari vuotta sitten edes unelmoida. Tai jos uskalsin, tein sen salaa, sillä haaveet tuntuivat liian kaukaisilta.

Noin vuosi sitten elämääni käveli Rakkaus. Ennen kuin huomasimmekaan, minä ja toinen, yhtä järkevä ja harkitsevainen ihminen, olimme korviamme myöten rakastuneita.

Tämä blogi on kertomus siitä rakkaudesta.

Normaalisti en ole kovinkaan siirappinen, mutta meidän tarinaamme on vaikea kertoa lisäämättä taustalle vähän rakkausteemamusiikkia. Juuri siksi aion kertoa koko tarinan vähän myöhemmin, sillä tässä blogissa ei todellakaan hempeillä koko aikaa.

Tämä on myös blogi siitä, miten järjestää juhlat suurelle suvulle, kun ei ole yhtään rahaa.

Kuten jo kerran totesin, tervetuloa seuraamaan, kuinka rakkaus voittaa (jos voittaa) rahan asettamat haasteet, kuinka vihkiminen onnistuu kun toinen ei kuulu kirkkoon, ja kuinka ruokitaan yli sata nälkäistä suuta joutumatta itse paastolle. Mukana myös tee-se-itse -toimintaa, tuttavien törkeää työllistämistä ja ihanien ideoiden ilotulitusta!