Olin torstai-illalla menossa ratsastamaan innosta hihkuen, sillä pääsen tallille hyvin harvoin ja vielä harvemmin sattuu peruutuspaikka tunnilla. Siinä valmistautuessani ja talvihanskoja käteen sovittaessani totesin, että olisi varmaan viisasta jättää sormus kotiin. Olisihan se kurjaa, jos rinkula pääsisi putoamaan kylmistä sormista hanskoja poistettaessa, ja päätyisi jonnekin hevoskarsinan turpeen sekaan. Kyseessä kun ei ole ihan tavallinen rinkula!
Oma kihlani on tosiaan valkokultaa, ja siinä on sisäkaiverrusten lisäksi päälle kaiverrettu kuvio. Olin jo tilannut siihen kaiverruksen, joka sai sormuksen näyttämään ihan Kalevala Korun Uskelan kapealta sormukselta. Olen suuri KalevalaKorun fani, ja lisäksi omiin pikku sormiini sopivat parhaiten sirot sormukset, kuten tämä uskelalainen. Olisi myös ollut jotenkin ihanaa kantaa muinaismallin mukaista sormusta, olenhan histofriikki, ja vieläpä läheltä Saloa, miehen kotipaikkaa! Päälle kaivertamalla tulos ei olisi ollut aivan yhtä puhtaan tyylikäs, mutta hinnasta poistui enemmän kuin puolet. Suurin piirtein tämän näköistä, 3 mm leveää kauneutta odotin siis hakevani kaupasta:
 |
| Kuva |
Kävi kuitenkin toisin: kultaseppämme oli tehnyt virheen. Ymmärrän häntä kuitenkin hyvin, sillä miehen kihla oli vielä erikoisempi tapaus. Hän suunnitteli kuvion itse, ja lähetti tarkat piirustukset kultasepälle. Kai se seppä sitten oli mennyt ihan päästään pyörälle tai jotain, sillä kun saavuimme hakemaan valmiita sormuksia, ei meitä odottanutkaan yksi keltakultainen "letti / tuohisormus" ja yksi "uskelalainen" valkokultainen. Kullat menivät oikein, samoin sisäkaiverrukset, mutta molemmilla oli SAMA KAIVERRUS ULKOPINNASSA.
Voitte uskoa, että hetken aikaa harkitsin vakavasti kilareita, vastoin normaalia, rauhallista käytöstäni.
Toisen, pitemmän vilkaisun jälkeen olin kuitenkin varma, ettei riehuminen kultasepällä ollut hyvä ajatus. Letti oli vielä parempi kuin kuvittelemani uskelalaista muistuttava Kalevala-plagiaatti. Rakastuin siihen heti. Minusta oli ihana ja jotenkin valtavan sympaattinen ajatus, että minä (kuvataideopiskelija) saisin pitää (matemaatikko-) mieheni suunnittelemaa korua! Pisteenä iin päälle valkokultainen sormukseni hohteli valon taittuessa, kuin siinä olisi timantteja. Ja hintaa tuli tosiaan se 200 e. Ainoa mikä hiukan epäilyttää vielä on sormuksen koko, sillä se heiluu sormessani. En kuitenkaan ole ihan varma, onnistuisiko yhtään pienemmän sormuksen pujottaminen (melkoisen luisevan ja pullean) nivelen yli, ja toisaalta, tämä oli jo kaupan pienin koko. Nettikaupoissa ei edes myydä näin pieniä sormuksia. Ehkä tämä on siis vain totuttelukysymys...
.jpg) |
| Tällainen siitä sitten tuli! Olen myyty <3 |
Mutta takaisin tallitarinaan.
Haikein mielin otin sormuksen pois nimettömästä ja jätin sen odottamaan paluutani.
Niin kauan kun puuhaa riitti, en edes huomannut sormuksen puuttuvan sormestani. Itse asiassa unohdin kokonaan, että olin jättänyt korun kotiin. Kun sitten hevoset hoidettuani ja ratsastustunnin hölskyttyäni hipaisin tyhjää nimetöntä, kulki koko kropan läpi kylmä väristys:
MISSÄ SE ON?
Sormus ei ollut ollut poissa sormestani kertaakaan sen jälkeen, kun A oli sen siihen pujottanut, ja nyt huomasin tuntevani oloni jotenkin yksinäiseksi ilman sitä. Minun oli ikävä korua, ja vielä enemmän ihmistä, johon koru liittyi.
Ajoin kotiin niin nopeasti kuin nopeusrajoitukset suinkin sallivat, pesin äkkiä kädet ja pujotin sormuksen takaisin paikoilleen.
Erikoista, miten tärkeäksi yksi pieni esine voi muodostua näinkin nopeasti. Toivottavasti saan pitää tätä sormusta sormessani mahdollisimman pitkään.
Niin, ja ehkä vielä tässä jonakin päivänä saan pujottaa sen viereen toisen sormuksen. Ehkä siinä tällä kertaa on ihan oikeita kiviä, tai sitten Kalevala Korun leimat :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti